The First Time I Used VS Code

There are moments in life when you can almost hear the universe giggling.

Not loudly. Not in a dramatic thunder-and-lightning kind of way.

More like a tiny forest creature hiding behind a mossy rock, whispering:

Oh, she has no idea what is about to happen.

For me, one of those moments happened in January 2026.

I was sitting in front of Visual Studio Code for the first time.

And people were watching.

Not in a cruel way. Not in a “let’s see if she fails” way. More in a warm, curious, collaborative, slightly terrifying way.

But still.

People. Were. Watching.

And I was supposed to do something.

With code.

On a screen.

In front of other people, some so much more technical than me.

As someone who has spent years working close to technology, but not exactly inside it, this was a very specific kind of horror. I know about digital development. I can talk for hours about users, needs, value, priorities, business goals, uncertainty, teams, expectations, and all the beautiful chaos around building digital services.

But this was different.

This was the actual forest.

And suddenly I was standing at the edge of it with a blinking cursor in front of me.

The cursor did not care about my job title.

The cursor did not care that I was “not technical.”

The cursor just blinked.

Patiently.

Menacingly.

Like a tiny gatekeeper to a world I had always admired from a safe distance.

And then something important happened.

I was not left alone.

There was a wizard in the room.

Not a wizard with a pointed hat, although honestly, he could have pulled it off. He was the kind of wizard every good adventure needs: calm, wise, encouraging, and just mysterious enough to make impossible things feel slightly more reasonable.

He did not throw me into the deep end and say:

“Good luck. Try not to drown.”

He made the room feel safe enough to try.

And the others were there too. The whole group. This strange and wonderful little band of adventurers gathered around the glowing portal of VS Code.

They helped me think.

They helped me decide what to type.

They helped me understand that the point was not to perform perfectly.

The point was to try.

So I tried.

Awkwardly.

Carefully.

Probably while making the facial expression of a person defusing a bomb with instructions written in another language.

But I tried.

And something changed.

It was not that I suddenly became a developer.

I did not magically understand everything.

The sky did not open. Angels did not sing. A certificate did not appear above my head saying:

Congratulations, you are now technical. Ta-da..

But something much quieter and much more exciting happened.

A small thought appeared:

Wait.

Maybe I can do this.

Not all of it. Not alone. Not perfectly.

But maybe I could take one step.

Maybe I could type one thing.

Maybe I could ask AI for help.

Maybe I could understand enough to experiment.

Maybe the forest was not forbidden after all.

That hands-on moment gave me a push I did not know I needed.

Soon after, I downloaded VS Code myself.

I got GitHub access.

I got Copilot working.

I started experimenting on my own.

At first, everything felt fragile and slightly suspicious. Every command looked like it might accidentally summon a demon or delete the internet. Git had the emotional energy of a trickster spirit. Terminals looked ancient and unforgiving. Repositories sounded like secret libraries guarded by riddles.

But little by little, the strange became familiar.

I began working with our project documentation repository.

I started building HTML presentations about the project and for the project.

And then, somehow, I was not just writing about what we were doing.

I was building things that helped tell the story.

Very cool things, actually.

The kind of things that made me look at the screen and think:

I made that.

Not alone.

Not from nothing.

Not without help.

But still.

I had made something real.

That feeling is hard to explain if you have lived too long in the land of “I am not technical.”

Because “I am not technical” can become a wall.

Sometimes other people build it around you.

Sometimes you build it yourself.

Sometimes nobody means any harm. It just quietly appears over the years, brick by brick.

You learn where your place is supposed to be.

You learn what kinds of things are “for you” and what kinds of things are “for other people.”

You learn to stand near the forest, describe the forest, organize expeditions into the forest, prioritize paths through the forest, and make sure everyone has snacks and a roadmap.

But you do not necessarily learn that you are allowed to walk in too.

That January moment cracked the wall.

Not dramatically.

Just enough for a little light to come through.

And once light comes through, curiosity tends to follow.

That is the thing about curiosity.

It is small at first.

Almost embarrassingly small.

A question here.

A button there.

A file opened.

A prompt written.

A mistake made.

A new branch created with absolutely no idea whether it is a good branch or a haunted branch.

And then suddenly you are doing things you never imagined yourself doing.

Not because you became someone else.

But because you were allowed to meet a version of yourself that had been waiting quietly nearby.

This is why I keep thinking about that first moment in VS Code.

It was not really about software.

It was about courage.

And it was not even the loud, heroic kind of courage. Not the cinematic kind where someone stands on a mountain with a sword and perfect hair.

It was the awkward kind.

The real kind.

The kind where your hands are uncertain, your brain is making alarm noises, and you still type something.

The kind where someone beside you says:

“You can try.”

And the room makes space for you to believe them.

That is magic.

Not the sparkling kind, although I do appreciate sparkle.

But the human kind.

The kind that happens when people make learning safe.

The kind that happens when a team chooses encouragement over ego.

The kind that happens when someone hands you the keyboard and does not laugh when you are afraid of it.

Looking back, I can see that this was one of the first true spells in my story.

The old MacBook in the closet may have been the object.

But this was the moment the first light came in.

This was the first time I stepped into the forest.

I did not know the language yet.

I did not know the paths.

I definitely did not know all the creatures living in GitHub.

But I had seen enough to know one thing:

The forest was not closed to me.

And maybe, just maybe, I belonged there too.

So if you are standing somewhere near your own blinking cursor, thinking that this world is not meant for you, I want to tell you something.

You do not need to become a different person before you begin.

You do not need to be fearless.

You do not need to know all the words.

You do not need to understand the whole forest.

You only need one safe enough moment.

One tiny spell.

One person who says:

“Let’s try.”

And then you type the first thing.

The cursor blinks.

The forest waits.

And somewhere behind a mossy rock, the universe giggles again.

---

Ensimmäinen kerta kun käytin VS Codea

Elämässä on hetkiä, jolloin voi melkein kuulla universumin hihittävän.

Ei kovalla äänellä. Ei millään dramaattisella ukkosenjylinä-ja-salamanisku-tavalla.

Enemmänkin niin, että pieni metsänhenki piileskelee sammaloituneen kiven takana ja kuiskaa:

Voi toista. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä kohta tapahtuu.

Minulle yksi niistä hetkistä tapahtui viime tammikuussa.

Istuin ensimmäistä kertaa elämässäni Visual Studio Coden edessä.

Ja ihmiset katsoivat.

Eivät pahantahtoisesti. Eivät niin, että “katsotaanpa nyt, miten hän epäonnistuu”. Vaan lämpimästi, uteliaasti, yhdessä tekemisen hengessä ja juuri sopivan kauhistuttavasti.

Mutta silti.

Ihmiset. Katsoivat.

Ja minun piti tehdä jotain.

Koodilla.

Ruudulla.

Oikeiden ihmisten edessä.

Ihmisenä, joka on vuosia työskennellyt teknologian lähellä, mutta ei varsinaisesti sen sisällä, tämä oli hyvin erityinen kauhun laji. Tiedän kyllä digikehityksestä. Osaan puhua tuntikausia käyttäjistä, tarpeista, arvosta, prioriteeteista, liiketoiminnan tavoitteista, epävarmuudesta, tiimeistä, odotuksista ja kaikesta siitä ihanasta kaaoksesta, joka liittyy palveluiden kehittämiseen.

Mutta tämä oli eri asia.

Tämä oli oikea mystinen metsä.

Ja yhtäkkiä minä seisoin sen reunalla, edessäni vilkkuva kursori.

Kursoria ei kiinnostanut tittelini.

Kursoria ei kiinnostanut se, että olin “ei-tekninen”.

Kursori vain vilkkui.

Kärsivällisesti.

Melkein kuin uhkaillen.

Kuin pieni portinvartija maailmaan, jota olin aina ihaillut turvallisen välimatkan päästä.

Ja sitten tapahtui jotain jännää.

Minua ei jätetty yksin.

Huoneessa oli velho.

Ei sellainen velho, jolla oli suippohattu, vaikka rehellisesti sanottuna hän olisi varmasti kantanut senkin arvokkaasti. Hän oli sellainen velho, jota jokainen hyvä seikkailu tarvitsee: rauhallinen, viisas, kannustava ja juuri sen verran mystinen, että mahdottomat asiat alkoivat tuntua vähän mahdollisemmilta.

Hän ei heittänyt minua syvään päähän ja sanonut:

“Onnea matkaan. Yritä olla hukkumatta.”

Hän teki huoneesta tarpeeksi turvallisen kokeilemiseen.

Ja muutkin olivat siinä. Koko ryhmä. Tämä outo ja ihana pieni seikkailijajoukko kokoontuneena VS Coden hohtavan portaalin ympärille.

He auttoivat minua ajattelemaan.

He auttoivat minua päättämään, mitä kirjoittaa.

He auttoivat minua ymmärtämään, että tärkeintä ei ollut suoriutua täydellisesti.

Tärkeintä oli yrittää.

Joten minä yritin.

Kömpelösti.

Varovasti.

Todennäköisesti kasvoillani oli sellainen ilme, että yritän purkaa pommia ohjeilla, jotka on kirjoitettu vieraalla kielellä.

Mutta minä yritin.

Ja jokin muuttui.

En muuttunut yhtäkkiä kehittäjäksi.

En maagisesti ymmärtänyt kaikkea.

Taivas ei auennut. Enkelit eivät laulaneet. Pääni yläpuolelle ei ilmestynyt sertifikaattia, jossa luki:

Onneksi olkoon, olet nyt tekninen.

Mutta tapahtui jotain paljon hiljaisempaa ja paljon ihmeellisempää.

Pieni ajatus ilmestyi:

Hetkinen.

Ehkä minäkin voin tehdä tätä.

En kaikkea. En yksin. En täydellisesti.

Mutta ehkä voisin ottaa yhden askeleen.

Ehkä voisin kirjoittaa yhden asian.

Ehkä voisin pyytää tekoälyltä apua.

Ehkä voisin ymmärtää tarpeeksi kokeillakseni.

Ehkä metsä ei ollutkaan minulta kielletty.

Tuo hyvin konkreettinen, käsillä tekemisen hetki antoi minulle sysäyksen, jota en tiennyt tarvitsevani.

Pian sen jälkeen latasin VS Coden omalle koneelleni.

Hankin GitHub-pääsyn.

Sain Copilotin toimimaan.

Aloin kokeilemaan itsekseni.

Aluksi kaikki tuntui hauraalta ja hieman epäilyttävältä. Jokainen komento näytti siltä, että se saattaisi vahingossa kutsua demonin tai poistaa koko internetin. Gitissä oli keppostelevan metsänolennon energiaa. Terminaalit näyttivät ikivanhoilta ja armottomilta. Repositoriot kuulostivat salaisilta kirjastoilta, joita aukeavat vain hullujen arvoitusten ratkaisijoille.

Mutta vähitellen outo alkoi muuttua tutuksi.

Aloin työskennellä projektimme dokumentaatiorepon kanssa.

Aloin rakentaa HTML-esityksiä projektista ja projektille.

Ja sitten jotenkin en enää vain kirjoittanut siitä, mitä olimme tekemässä.

Rakensin asioita, jotka auttoivat kertomaan tarinaa.

Itseasiassa aika siistejä asioita.

Sellaisia asioita, joiden kohdalla katsoin ruutua ja ajattelin:

Minä tein tuon.

En yksin.

En tyhjästä.

En ilman apua.

Mutta silti.

Olin tehnyt jotain oikeaa.

Sitä tunnetta on vaikea selittää, jos on elänyt liian pitkään maassa nimeltä “minä en ole tekninen”.

Koska “minä en ole tekninen” voi muuttua muuriksi.

Joskus muut ihmiset rakentavat sen ympärillesi.

Joskus rakennat sen itse.

Joskus kukaan ei tarkoita mitään pahaa. Muuri vain ilmestyy hiljalleen vuosien aikana, tiili tiileltä.

Opit, missä sinun paikkasi oletetaan olevan.

Opit, millaiset asiat ovat “sinua varten” ja millaiset asiat ovat “muita ihmisiä varten”.

Opit seisomaan metsän reunalla, kuvailemaan metsää, organisoimaan retkiä metsään, priorisoimaan polkuja metsän läpi ja varmistamaan, että kaikilla on eväät ja kartta.

Mutta et välttämättä opi, että sinäkin saat kävellä sinne.

Tuo tammikuinen hetki teki muuriin särön.

Ei dramaattisesti.

Vain sen verran, että pieni valonsäde pääsi läpi.

Ja kun valo pääsee läpi, uteliaisuudella on tapana seurata perässä.

Se on juuri uteliaisuudessa ihmeellistä.

Se on aluksi pieni.

Melkein nolostuttavan pieni.

Yksi kysymys täällä.

Yksi nappi tuolla.

Yksi avattu tiedosto.

Yksi kirjoitettu prompti.

Yksi tehty virhe.

Yksi uusi branch, josta ei ole mitään käsitystä, onko se hyvä branch vai kummitteleva branch.

Ja sitten yhtäkkiä teet asioita, joita et olisi koskaan kuvitellut tekeväsi.

Et siksi, että olisit muuttunut joksikin toiseksi.

Vaan siksi, että sait tavata version itsestäsi, joka oli odottanut hiljaa jossain taustalla. Lähellä.

Siksi palaan mielessäni yhä uudelleen siihen ensimmäiseen VS Code -hetkeen.

Se ei oikeastaan ollut ohjelmisto-hetki.

Se oli rohkeus-hetki.

Eikä edes sellainen äänekäs, sankarillinen rohkeus-hetki. Ei ollut kyse mistään elokuvamaisesta rohkeudesta, jossa joku seisoo vuoren huipulla miekka kädessä ja tukka täydellisesti tuulessa.

Se oli kömpelöä rohkeutta.

Oikeaa rohkeutta.

Sellaista, jossa kädet ovat epävarmat, aivot soittavat hälytyssireenejä ja silti kirjoitat jotain.

Sellaista, jossa vieressä oleva ihminen sanoo:

“Kokeile vaan.”

Ja ympäristö antaa mahdollisuuden sille, että uskallat uskoa häntä.

Se on taikaa.

Ei välttämättä sellaista kimaltavaa taikaa, vaikka arvostankin kimallusta.

Vaan inhimillistä taikaa.

Sellaista, jota syntyy, kun ihmiset tekevät oppimisesta turvallista.

Sellaista, jota syntyy, kun tiimi valitsee kannustamisen egon sijaan.

Sellaista, jota syntyy, kun joku antaa sinulle näppäimistön eikä naura, kun pelkäät sitä.

Jälkikäteen näen, että tämä oli yksi tarinani ensimmäisistä oikeista loitsuista.

Vanha kaapista löytynyt MacBook saattoi olla esine.

Mutta tämä oli hetki, jolloin ovi aukesi.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun astuin metsään.

En vielä osannut kieltä.

En tuntenut polkuja.

En todellakaan tiennyt kaikkia GitHubissa asuvia otuksia.

Mutta olin nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseni yhden asian:

Metsä ei ollut suljettu minulta.

Ja ehkä, ihan ehkä, minäkin kuuluin sinne.

Joten jos sinä seisot jossain oman vilkkuvan kursorisi äärellä ja ajattelet, ettei tämä maailma ole sinua varten, haluan sanoa sinulle jotain.

Sinun ei tarvitse muuttua toiseksi ihmiseksi ennen kuin aloitat.

Sinun ei tarvitse olla peloton.

Sinun ei tarvitse tietää kaikkia sanoja.

Sinun ei tarvitse ymmärtää koko metsää.

Tarvitset vain yhden tarpeeksi turvallisen hetken.

Yhden pienen loitsun.

Yhden ihmisen, joka sanoo:

“Kokeillaan.”

Ja sitten kirjoitat ensimmäisen asian.

Kursori vilkkuu.

Metsä odottaa.

Ja jossain sammaloituneen kiven takana universumi hihittää taas.